Taiteilijaelämää

Olin eräänä lauantaina Nicke Lignellin kanssa kuuntelemassa elävää musiikkia helsinkiläisessä taiteilijaravintolassa. En varsinaisesti viihdy ravintoloissa mutta illan musiikkiesitykset kiinnostivat joten Nicke sai puhuttua minut mukaansa.

Jostain syystä minulla oli kamerareppu mukanani ja hetken harkinnan jälkeen päädyin jättämään sen narikkaan josta kiiruhdimme kohti ravintolasalia. Salin puolella huomasimme illan ensimmäisen artistin jo esiintyneen ja mustapaitaiset roudarit järjestelivät soittotilaa seuraavaa esitystä varten.

Nicken löydettyä meille istumapaikat lähdin hakemaan reppuun unohtunutta kännykkää narikasta. Yllättäen eteisvahtimestaria ei näkynyt enää missään ja kamerareppuni roikkui takkien seassa täysin vartioimatta. Hain katseellani henkilökuntaa ja laskeuduin sitten portaita ravintolan alakertaan, jossa hieman yllättäen oli liukuportaat jotka veivät edelleen kerrosta alemmaksi.

Portaiden vieressä oli ohjauspaneeli, josta portaiden suuntaa ja nopeutta pystyi säätämään. Kun paikalla ei ollut ketään, ajattelin huvikseni kokeilla josko osaisin vaihtaa portaiden suuntaa ja sainkin parilla napin painalluksella vaihdettua portaat kulkemaan alhaalta ylös.

Sain juuri säädettyä portaiden vauhtia nopeammalle, kun liukuportaista alkoi tulla pingviinejä. Niitä oli jokaisella portaalla ja huomasin, että jokainen liukuportaista saapuva pingviini oli aina edellistä suurempi ja kiukkuisempi. En saanut enää portaitakaan pysäytettyä, kun ensin porrastasanne ja lopulta koko kerros täyttyi toinen toistaan rotevammista ja pahansisuisemmista pingviineistä.

Yhtäkkiä liukuportaista putkahti pingviini, jolla oli jääkiekkomaalivahdin kypärä päässään. Ilmeisesti siitä provosoituneena koko ärhentelevien pingviinien joukko aloitti väkivaltaisen mellakan ja raivostuneet pingviinit läiskivät kaikin voimin toinen toisiaan evämäisillä siivillään. Koko kerros oli kaoottisen vihan vallassa ja tilanne vaikutti todella uhkaavalta.

Sitten heräsin ja huomasin, että onkin jo aika lähteä tarhalle.