Saint Wars - Episode I

Kauan sitten, kaukaisella kasarmilla...

...patteriston alokkaat, joita oli yhteensä neljä jaosta, olivat lähdössä 25 kilometrin täyspakkausmarssille. Marssi suoritettiin jaoksittain ja jokaisella jaoksella oli mukanaan yksi kenttäradio jaosten välistä yhteydenpitoa varten. Täyspakkaus painoi kolmisenkymmentä kiloa ja lähes kymmenkiloiset kenttäradiot pitkine antenneineen annettiin jonkinasteisena 'rangaistuksena' alokkaille jotka olivat päällystön mielestä sen jollain lailla 'ansainneet'.

Jostain syystä kannoin sitten myös jaoksemme kenttäradiota. Ja lähdimme marssimaan.

Olin kantanut täyspakkausta, kenttäradiota ja kivääriäni noin kahdeksan kilometriä, kun radiosta kuului: "Pölli - Pölli 1". Kuulin, mutten reagoinut mitenkään. "Pölli - Pölli 1", kuului radiosta taas ja vieressä marssiva kaveri viittoi minua vastaamaan. Olin ollut edellisviikon kuumeessa ja ilmeisesti sinä aikana oli opiskeltu kenttäradion käyttöä, kun kaikki minua lukuunottamatta tuntuivat tietävän mitä tehdä jos radiossa puhutaan pölleistä.

"PÖLLI - PÖLLI 1", huusi radio, ja sain vihdoin painettua napin pohjaan ja vastattua: "Haloo??? Hmm - pöllillä...???", jonka jälkeen kiukusta kihisevä kapiaisääni ilmoitti jaosten kokoontumisesta ruokailua varten paikkaan X metsän siimeksessä Y. Sinne mentiin ja aloitettiin ruokailu, jonka aikana pensaiden välistä tuli hyvin tuohtunut mies.

- Kuka hel-ve-tin PELLE vastasi ensimmäisen jaoksen radiokutsuun?!!!
- Herra luutnantti, alokas minä.
- Oletteko IDIOOTTI?!!! Ettekö osaa KÄYTTÄÄ kenttäradiota?!!!
- En, herra luutnantti, en ole saanut minkäänlaista koul...
- Turpa KIINNI, älkää SELITTÄKÖ!!! Alikersantti...!!!

Ja herra luutnantti sitten ilmoitti ryhmänjohtajille, että ensimmäisen jaoksen radionkantajaa ei vaihdeta. "Sittenpähän oppii", kuulin herra luutnantin tuhahtavan ryhmänjohtajille poispäin kävellessään.

Söimme metsässä ja lähdimme jälleen liikkeelle. Viereeni marssimaan tuli tupakaverini - turkulainen hupiveikko - joka naureskeli juuri käymääni keskustelua herra luutnantin kanssa. "Lait mul vaa se kiväri. Kyl mää se kanna", sanoi tämä aivan yllättäen ja pyytämättä - ja tokihan sen kiitollisena annoin, olipahan muutama kilo vähemmän kuormaa. Reilu kaveri.

Matka jatkui pitkin metsiä kilometritolkulla kunnes vihdoin pääsimme asutusalueelle, jossa jatkettiin tahtimarssia nelirivissä. Tulimme risteykseen jossa jalankulkijoiden vihreä valo muuttui juuri punaiseksi. "Osasto - Seis!"

Odottaessamme valon vaihtumista, vierellemme tuli ryhmällinen päiväkoti-ikäisiä lapsia, jotka tietenkin katsoivat ihmeissään ja suut auki moista sotilasjoukkoa. Kivääriäni kantanut tupakaverini huomasi vierellään seisovan, alle metrin mittaisen pikkupojan ihailevan katseen. Sitten tämä humoristi katsoi ensin minuun ilkikurisesti - ja kysyi sitten pojalta: "Haluuk sää pyssyn?" - ojentaen samalla 7.62 RK 62 rynnäkkökiväärini häkeltyneelle pikkupojalle jonka ilme oli - ...täysin sanoinkuvaamaton.

Tilanne oli niin absurdi ja pikkupojan ilme niin uskomaton, että putosin polvilleni ja luulin oikeasti kuolevani nauruun. En voinut lopettaa hysteeristä nauramistani siitäkään huolimatta, että valo vaihtui vihreäksi ja tahtimarssi jatkui.

Seuraavalla taukopaikalla tietenkin todettiin ettei ensimmäisen jaoksen radionkantajaa tälläkään kertaa vaihdeta, kun tuntuu olevan niin hauskaa se radion kantaminen.

"Aivan - sama", ajattelin ja kannoin radiota naureskellen koko loppumatkan.