Pohjois-Espoon Copperfield

Eräänä keskiviikkona(* ajelimme lasten kanssa tarhalta kotiin. Poikani oli aiemmin päivällä ollut tarharyhmänsä kanssa metsäretkellä ja evästä sisältänyt Spiderman-reppu oli automme etupenkillä. Olin samana aamuna pakannut reppuun eväät, ja kun mehu oli päässyt loppumaan, olin laittanut pieneen 3-4 desin juomapulloon vettä. Ja kuten aina ennenkin, olin muistuttanut poikaa, että juomisen jälkeen juomapullo on suljettava ennen sen laittamista takaisin reppuun.

- Muistitkos laittaa juomapullon kiinni? kysäisin pojaltani, vilkaisten etupenkillä olevaa reppua.
- En muistanut... kun se oli niin jäykkä, vastasi poika nokkelasti takapenkiltä.
- No voi sentään... harmittelin - no nytpä on sitten koko reppu täynnä vettä...

Saavuimme kotiin, avasin oven reppua kantaen ja menin ensimmäisenä sisään lasten jäädessä eteiseen riisumaan haalareitaan. Kävelin keittiön ja ruokailutilan läpi kylpyhuoneeseen ja avasin repun. Ja kuten oli jo todettukin, puolilleen täyttämäni pullon korkki oli jäänyt raolleen, joten repun pohjalle oli valunut muutama pisara, enintään puolikas ruokalusikallinen vettä. Kun huomasin repun pohjalla myös joitain keksinmurusia ja rusinoita, käänsin repun ylösalaisin ja karistelin roskat lattialle, jonka jälkeen päätin samalla huuhdella repun sisäpuolelta.

Sillä hetkellä sain viekkaan silmänkääntöhenkisen idean: laskin vaivihkaa vinyyliseen Spiderman-reppuun kylpyhuoneen hanasta arviolta 48.2 litraa vettä ja pyysin sitten muina miehinä lapsukaisia paikalle. Heidän saavuttuaan kylpyhuoneen ovelle, huokaisin surkean pahoittelevalla äänellä:

- Ai niin, tosiaan - pitääkin nyt katsoa... kun oli unohtunut se retkipullo auki, sanoin, samalla esittäen, että olen vasta avaamassa reppua - joka oli piripintaan vedellä täytetty, mutta päältä kuiva. Lapset kurkistivat reppuun.

(...tässä kohtaa oli kylpyhuoneessamme lyhyt, mutta sitäkin taianomaisempi hetki: Hiljaisuus, ällistys ja kaksi avoimeksi loksahtanutta suuta. Todellinen Kodak-moment.)

- O-ho! sanoi tyttäreni viimein.
- O-ho! äimisteli myös poikani, ja jatkoi sitten ujosti: - Isi... ootko nyt vihainen..?
- No en, en tosiaankaan... sanoin naurunpyrskähdystä pidätellen ja onnistuinkin siinä vain vaivoin, sillä en ollut ollenkaan varautunut siihen, että hetken mielenjohde -taikatemppuni edes menisi läpi. Hetki siinä ihmeteltiin, sitten valutin repullisen vettä viemäriin, jonka jälkeen alkoivatkin lastenohjelmat ja muut tutut iltarutiinit ja asia unohtui.

Vasta seuraavana päivänä tarhasta kotiinpäin ajellessamme muistin tunnustaa ja kertoa lapsille tehneeni heille pienen kepposen. Ja mikä parasta, kerrottuani asioiden todellisen laidan, maaginen illuusiopila nauratti myös lapsiani. Kaikilla oli hauskaa. "O-ho!" Heh hehe. "O-Ho!!!" (tuleva sisäpiirin vitsi?)

*) 03.12.2008 klo 16:45, jos tarkkoja ollaan