Olé - olé olé olé

Elokuvaohjaaja Tapio Suomisen vuonna 1980 valmistuneessa elokuvassa Täältä tullaan elämä oli kohtaus, jossa Esa Niemelän esittämä päähenkilö, tarkkiksen oppilas Jussi, vaihtoi koulun aamunavauksessa käytettävän kasetin tilalle oman, editoidun C-kasettinsa. Ja kun keskusradio sitten kesken hartaan virren alkoikin pauhaamaan täysillä Maukka Perusjätkän Säpinää, joutui koko koulu kaaoksen valtaan.

Samankaltainen vaikutus tuntuu olevan kotona soivalla kännykällä. Olen jo pitemmän aikaa kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka kaikin puolin asiallisten ja hillittyjen lasteni käytös voi muuttua radikaalisti sillä hetkellä kun vastaan puhelimeen. Jostain syystä nimenomaan puhelin tuntuu välillä toimivan jonkinlaisena signaalina lapsille - merkkiäänenä, joka tarkoittaa: Nupit kaakkoon! Ääntä! Enemmän! Paraati pystyyn!  Omituista, mutta vain puhelimen soidessa joskus vaikuttaa kuin kaikki käyttäytymis- ja muutkin säännöt saa unohtaa oikein luvan kanssa. Jänisräikät esiin! Ja kattilankannet! Happy hour alkaa! O - lé, olé olé olé!!!

Eikä minun puhelimeni soittoäänenä edes ole Maukka Perusjätkän Säpinää.
 

Hieman toisenlaisena esimerkkinä tulee mieleen eräs tapaus, jolloin puhelimeni soi ja jouduin operoimaan tietokoneella, puhelimessa saamieni ohjeiden ja toivomusten mukaan. Puhelu kesti noin 5-10 minuuttia ja aina välillä keskeytin puhelun seuratakseni lasten tekemisiä. Kuullessani vain hyväntuulista kikatusta ja naureskelua jatkoin puheluani, kuunnellen samalla mitä lapset puuhailivat.

- Mitäs teette? kysyin.
- Leikitään! kuului iloinen vastaus.
- Onko kivaa?
- ON!

Hyvältä kuulostaa, ajattelin ja puhuin puheluni loppuun. Kun saavuin olohuoneesta eteiseen, se oli tyhjä. Lapset eivät olleet enää eteisessä - vaan eipä ollut eteisessä enää vaatteitakaan, joka herätti oudoksuntaa, sillä hetkeä aikaisemmin eteisen naulakot olivat olleet väärällään vaatteita.

Astuessani eteisestä ulkoterassille näin kadonneiden vaatteiden roikkuvan siististi henkareissaan, etupihan omenapuussa. Ja omenapuun vieressä kaksi hymynaamaista, modernista tilataideteoksestaan ylpeätä lastani sanoivat yhteen ääneen: "YLLÄTYS!!!"

Yllätyinkö? No aivan varmasti. Ja lähes yhtä paljon yllätyin, kun arviolta 9.72 sekuntia yllätyksen jälkeen alkoi sataa. Mutta tuolloin en kiiruhtanutkaan hakemaan vaatteita, vaan kameraa. Muisto talteen. Ja sitten vasta vaatteet.

Parhaita hetkiä.