Nuoruuden raju huuto

Erään kerran parkkeeratessani autoa ilta-auringon kauniisti valaisemalle parkkipaikallemme, takapenkillä turvaistuimessa istuva poikani oli vihainen. Sammutin moottorin, nousin autosta ja avasin takaoven.

- Perillä ollaan, sanoin ehkä turhankin iloisesti, - eiköhän mennä sisään?
- En tule, kuului tyly vastaus.
- Mennään vaan, lastenohjelmatkin alkavat ihan juuri.
- Ei.
- No ollaan sitten tässä. Enhän minä niitä lastenohjelmia halua katsoa. Ja onhan toisaalta ihan kaunis ilmakin. Taidankin hakea autotallista aurinkotuolin.

Samassa huomasin tien toisella puolella koiraansa ulkoiluttavan tuoreehkon isän naapurikorttelista. Heilautin kättäni tervehdykseksi ja aloin juttusille.

- Kuinkas vanha se poikanne nyt jo onkaan? kysyin.
- Täyttää kaksi vuotta kesällä.
- Odotahan vaan pikku hetki vielä...
- Kuinka niin?
- No sitten on luvassa tällaistakin hauskaa, sanoin viitaten kädelläni kohti autoa ja kiukkuavaa poikaani. - Esimerkiksi tämä hymypoika on juuri päättänyt linnoittautua autoon.
- Heh, no niin oon kuullut että uhmaikäiset voi olla aika vaikeita...

Jonka jälkeen auton takapenkiltä kuului 140 dB voimakkuudella kasvot tummanpunaisena huutavan poikani hirviömäinen karjahdus:

- EIIII OLLAAA VAIKEITAAARGH !!!!!!!!!

Henkeäsalpaava protesti koko kiukuttelevan ikäluokan puolesta.

Priceless.