Koko maailman keisari

Elelipä 1200-luvun alkupuolella joulukuisessa Mongoliassa kaani nimeltä Tšingis. Tšingis-kaanilla ja hänen nelivuotiaalla pojanpojallaan Kublailla oli tullut traditioksi tehdä aaton aattona kuusenhakuretki yhdessä. Pikkuinen Kublai-poika tykkäsi kovasti Tšingis-ukista ja joulusta, joten hän oli hartaasti odottanut sekä joulua että ukin kanssa tehtävää kuusenhakureissua jo ainakin marraskuun puolivälistä.

Ja niin tuli Mongoliaan tuo kauan odotettu aaton aatto. Ilta alkoi jo hämärtää ja aamusta asti kuusenhakuun malttamattomana kärttänyt Kublai istui vihdoin tyytyväisenä rakkaan Tšingis-ukin vetämässä pulkassa matkalla kohti tuttua markkinapaikkaa, jossa joulukuusiakin myytiin. Matkalla heitä vastaan tuli naapurin isäntä joulukuusen kanssa.

- Tervehdys naapuri, ja hyvää aaton aattoa, sanoi Tšingis-kaani.
- Hyvää iltaa, Teidän Korkeutenne, vastasi naapuri ja painoi katseensa maahan kunniaa tehden.
- Joulukuusi! riemastui Kublai. Mekin ostetaan ukin kanssa joulukuusi!
- Olihan kuusia vielä jäljellä? kysyi Tšingis-kaani naapurilta.
- Ei huolta, Teidän Korkeutenne, oli siellä niitä kymmenittäin vielä, sanoi naapuri ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä: Mutta olipahan taas hinnat nousseet, neljä kymppiä piti kuusesta pulittaa.
- Neljä kymppiä? hämmästyi Tšingis-kaani, - vuosi sitten oli ainakin kympin halvempia. No menköön nyt, jouluhan on vaan kerran vuodessa, sanoi Tšingis-kaani vetäen Kublain pulkan taas liikkeelle. - Ja terveisiä kotiväelle.
- Kiitän, Teidän Korkeutenne, perille menevät. Oikein rauhallista joulua myös Teidän Korkeutenne perheelle.

Pulkka kulki taas reipasta kävelyvauhtia. Kublai oli aivan innoissaan joulusta, kuusesta ja kuusenhakumatkasta. Tulevia koristeitakin hän oli ihan itse askarrellut jo useita erilaisia. Kuunnellessaan pulkassa istuvan pienen Kublain iloista lörpöttelelyä ja lauleskelelua, tuli Tšingis-kaani itsekin hyvälle mielelle.

Ei tämä ukkina olo ollenkaan hullumpaa ole, ajatteli Tšingis-kaani kietaisten pulkan narun tukevammin rukkasensa ympärille. Ja lumisateen hiljaa putoillessa he jatkoivat matkaansa markkinapaikalle.
 

Perille päästyään Tšingis-kaani ja pikku-Kublai suuntasivat kulkunsa väkijoukon läpi suoraan kuusikauppiaiden luo.

- Iltaa vaan, tervehti Tšingis-kaani.
- Hmnh, örähti toinen kauppiaista, rähjäiseen turkislakkiin sonnustautunut halvalta viiniltä lemuava mies, jonka epäsiisteissä viiksissä oli jäätynyttä räkää.

Kuusikauppias käänsi harittavan katseensa Tšingis-kaaniin, sitten pieneen Kublai-poikaan ja sitten jälleen Tšingis-kaaniin. Nähtyään pienen Kublai-pojan innostuneen ja odottavan katseen, kuusikauppiaan katse kirkastui - humalaisen liioitellusti niinkuin vain juopuneella kuusikauppialla, joka hoksaa tilaisuutensa nostaa hintaa. Tämä asiakas kun tuskin haluaa jättää kuusta ostamatta ja tuottaa lapsenlapselleen pettymystä.

Kauppias avasi suunsa, mutta piti sitten pienen miettimistauon - ja paukautti sitten likaiset rukkasensa yhteen:

- Kuus kymppiä! sanoa töksäytti kuusikauppias, vaikkei kukaan paikalla olijoista ollut edes kysynyt hintaa.
- Kuusi kymppiä? Kuusesta? Aika kova hinta, sanoi Tšingis-kaani. - Kun vielä vartti sitten oli neljä kymppiä.
- Kuus kymppiä. Hyviä kuusia. Nurmijärveltä tuotu.
- Älä nyt hyvä mies pilaile, tavallisia kuusiahan nuo ovat, naurahti Tšingis-kaani epäuskoisena.
- Nurmijärveltä tuotu. Hyviä kuusia. Kuus kymppiä.

Tšingis-kaania alkoi samantien ärsyttää. Liikkuessaan kansan parissa ilman henkivartijoitaan, tavallisissa siviilimallin talvivaatteissa ja vieläpä pientä Kublai-poikaa pulkassa vetäen hän hyvin ilmeisesti näytti ihan tavalliselta huiputettavalta isoisältä, eikä lainkaan korkea-arvoiselta ja pelätyltä sotilasjohtajalta tai julmalta valloittajalta, jona hänet laajalti tunnettiin. Eikö tuo arvoton lantakasa tiedä kenelle puhuu!

- Etkö sinä tiedä kuka minä olen? kysyi Tšingis-kaani huomaten jo ennen lauseensa loppua kysymyksen kuulostavan todella lattealta.
- Ööö... en, sanoi kuusikauppias katsoen Tšingis-kaania, kallistellen päätään puolelta toiselle. - Mutta terve vaan, minä oon Perse-Tapsa, kuusikauppias Nurmijärveltä! Hyviä kuusia. Kuus kymppiä.

Tšingis-kaani huomasi, että kauppias todella oli liian typerä, juovuksissa tai molempia ymmärtääkseen, ketä hän oli vedättämässä. Samaan aikaan Kublain iloinen lörpöttely vaiennut. Hän istui pulkassa silmät suurina aivan hiljaa. Ja Kublain kauhistuneesta ilmeestä pystyi helposti päättelemään hänen ajatuksensa: Eikö ukki ostakaan joulukuusta... - jos se onkin liian kallis...?

- Tehdäänkö nyt niin, että maksan viisi kymppiä, niin molemmille jää vielä hyvä mieli...? ehdotti Tšingis-kaani sovittelevasti.
- Se on tasan se kuus kymppiä, sanoi mies viekkaan näköisenä vilkaisten pulkassa istuvaan Kublaihin. - Kuus kymppiä. Viimeinen hinta. Nurmijärveltä tuotu.

Tšingis-kaani ja kuusikauppias tiesivät molemmat mistä on kyse. Asiakkaan mukana oleva pikkulapsi oli kauppiaalle bonustakuu.

Tilanne oli Tšingis-kaanille ennenkokemattoman ristiriitainen. Hän oli pohjoisen pallonpuoliskon ylivoimaisesti pelätyin ja armottomin mies, mutta pikku-Kublain silmissä taas kiltti, rauhallinen ja lempeä ukki. Ilmeenkään värähtämättä hänen sisällään kiehui: Maksanko minä nyt räkäviiksiselle juopolle kuusi kymppiä vai rauhoittelenko koko kotimatkan pettymyksestä itkevää Kublaita ja selitän joulusta loppiaiseen saakka aamusta iltaan, että sitä luvattua joulukuusta ei ostettu siksi, että se kuusisetä oli liian ahne...

Lopulta Tšingis-kaani otti kuitenkin lompakostaan kuusi kymppiä ja antoi ne kuusikauppiaalle.

- Olkoon sitten. Ja hyvää joulua.
- Hmnh, vastasi mies turkislakkinsa alta ja sieppasi rahat voitonriemuisesti irvistäen.

Sujautettuaan rahat nopeasti taskuunsa, kuusikauppias niisti rukkaseensa ja sylkäisi, mahdollisesti vahingossa, melkein Tšingis-kaanin jalkoihin. Se oli Tšingis-kaanin sietokyvylle liikaa, "viimeinen pisara" - kirjaimellisestikin - oli maahan sylkäistynä hänen edessään. Oli selvästikin pikapalaverin paikka.

- Odotas Kublai, kun ukki käy sedän kanssa hakemassa meille kuusen, sanoi Tšingis-kaani, tarrasi kuusikauppiaan viiksestä kiinni ja retuutti tämän mahdollisimman huomaamattomasti sivummalle.
- Kuuntelehan nyt tarkasti.
- Auu. Mitä hel...
- Minä olen Jumalan Ruoska.
- Häh..?
- Jos ette olisi tehneet suuria syntejä, ei Jumala olisi lähettänyt minun kaltaistani rangaistusta teitä kohtaan.
- Sehän on... TŠINGIS-KAANI! kauhistui kauppias.
- Se minä todellakin olen. Ja sinä olet röyhkeä, ärsyttävä juoppo ja ala-arvoinen vedättäjä.
- H-he-hei sori... sa-saat neljällä kympillä. Eiku tota... saat hei sen kuusen ihan ilmaseks ...tietenkin. Ihan ilmaseks, änkytti kuusikauppias.
- Idiootti. Minä en tarvitse ilmaista kuusta, sillä minä omistan joka ikisen metsän Keltaiseltamereltä Kaspianmerelle. Kyse on siitä, että tuo pikkupoika tuolla pulkassa tykkää hakea ukin kanssa kuusen markkinoilta.
- Nniiih... koitti kauppias myötäillä.
- Nyt kävi kuitenkin sillä lailla ikävästi, että minua jäi sen verran nyt kaivelemaan tuo sinun tapasi tehdä kuusikauppaa, joten annan käskyn etsiä sinun Nurmijärvesi ja hajottaa sen maan tasalle.
- Nurmijärvi on kaukana, ei se...
- Nurmijärvi tuhotaan vaikka minun pitäisi polttaa tuhkaksi koko Eurooppa! tiuskaisi Tšingis-kaani. - Alahan laputtaa siitä kotiisi kertomaan terveiseni, vielä kun omin jaloin pääset!

Tšingis-kaani päästi vihdoin irti kuusikauppiaan viiksestä, jota ravistaen hän oli tehostanut jokaista sanaansa. Ja kuusikauppias lähti siltä seisomalta juoksemaan Mongoliasta Nurmijärvelle varoittamaan kaikkia nurmijärveläisiä Tšingis-kaanin kostosta.

-Tulehan, Kublai, auttamaan ukkia niin saadaan kuusi pulkkaan, huikkasi Tšingis-kaani sitten kauempana pulkan kanssa odottelevalle Kublaille ja otti sopivaksi katsomansa kuusen kainaloonsa.

He lähtivät kävelemään rauhalliseen tahtiin kotia kohti. Tšingis-kaani veti pulkkaa ja Kublai käveli reippaana pulkan perässä pitäen miehekkäästi kiinni pulkkaan nostetun kuusen latvasta. Asiat olivat taas mallillaan. Ärsyttävä kuusikauppias oli saanut opetuksen, Kublai oli riemuissaan ja Mongolian talvi-ilta oli kaunis ja rauhallinen. Ei tämä kaanina olo ollenkaan hullumpaa ole, ajatteli Tšingis-kaani kietaisten pulkan narun tukevammin rukkasensa ympärille.

Vajaat 800 vuotta myöhemmin eräs pääministeri laittoi talonsa myyntiin. Puolentoista hehtaarin tontilla sijaitseva 390 neliön omakotitalo sijaitsi - kuinka ollakaan - Nurmijärvellä. Arvaatteko menikö helposti kaupaksi? Ei mennyt. Hah! Kaksi vuotta kesti ennenkuin joku uskalsi sen ostaa. Jee! Hyvä Tšingis!!!