Aikaansaamisniksi

Tuleeko kenellekään muulle koskaan tunnetta, että "kaikki pitäisi tehdä itse"? Tämä ajatus voi pälkähtää mieleen mitä eriskummallisimmissa yhteyksissä, mutta aina jostain se, ainakin itselleni, silloin tällöin vaan tulee. Välillä, ellei jopa useimmiten, on jokseenkin mahdotonta tehdä kaikkea itse, mutta siltikään ei voi välttyä ajatukselta, että itse tehden, asiat onnistuisivat parhaiten ajallaan ja mikä tärkeintä: tulisivat tehdyksi.

Yksin tehden on koko ajan reaaliaikaista tietoa siitä mitä tapahtuu nyt ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Mitä vähemmän liikkuvia osia, sitä vähemmän ikäviä yllätyksiä, pahoittelua, peruutuksia, selityksiä, pettymyksiä, käsien levittelyä ja jälkikäteen harmittelua.

Jos tekee kaiken itse ja jokin asia jää tekemättä, ei tarvitse harmitella, että: voi nyt sentään kun se-ja-se ei nyt voinutkaan tehdä sitä-tai-tätä - tai pitänyt lupaustaan, vaikka siitä-tai-tästä asiasta olikin huolella etukäteen nimenomaisesti sovittu. Yksin tehden, tekemättömien asioiden vastuuhenkilö on tietenkin itse. Vastuun ottaminen ja asioiden toteuttaminen yksin on mielestäni paljon pienempi vaiva kuin se, että ensin sopii asioista, sitten kuuntelee tekosyitä - ja sitten vasta tekee asian itse.

Jos sopimisten kanssa vatvomisten ja tekosyiden kuunteluun käytetyn hukka-ajankin käyttää itse tekemiseen, säästää paljon aikaa ja valmistakin tulee enemmän.

* * *

Olin jo jonkin aikaa pohdiskellut edellä mainittua kun sattumalta katsoin uudelleen Brian De Palman klassikkoelokuvan Scarface. Eräässä kohtauksessa päähenkilö, Tony Montana (Al Pacino), väitteli ensin vaimonsa Elviran (Michelle Pfeiffer) kanssa, jonka poistuttua paikalta, jatkoi sitten purkautumistaan myös luottomiehelleen Mannylle (Steven Bauer). Kohtauksessa Montana makasi loisteliaassa porealtaassa televisiota katsellen ja sikaria poltellen, ja heidän kinatessaan luottamuksesta, raivostunut Tony karjui altaasta:

Fuck you, man! Who put this thing together? Me! That's who!
Who do I trust? ME!

Itseensä luottaminen - niinpä. Sellaisesta tuntuu olevan tänä päivänä pulaa. Kaikenlainen kunnianhimo oman suorittamisen tai vaivannäön suhteen puuttuu. Kaikki halutaan valmiina eteen ja tekstiviestin lähettäminen tuntuu joskus olevan suurinta mitä enää jaksetaan minkään suhteen tehdä. Nykyään ei kukaan tunnu pärjäävän yksin (jotkut eivät kaksinkaan). Montanan asenteesta voisi kernaasti ottaa (vaikka edes vähän) oppia jokainen sellainen, joka ei pärjää - eikä edes halua pärjätä - koskaan missään tilanteessa yksin:

Eikö  j o k u   m u u  voisi tehdä tätä? Hei mun kynä putosi - apua! Voisiko joku  t a l k k a r i  tai joku auttaa...? Eikös ne opettajat siellä koulussa... tai joku. Siis mä en kestä... mä en ehdi. En mä osaa - en mä pysty - en mä voi - en mä kerkee - ei sitä voi tehdä...

Seli seli. Jos on tahtoa, on tekojakin, siitä on takuuvarmasti olemassa käytännön esimerkkejä muuallakin kuin 80-luvun gangsterielokuvissa. Omalla tahdolla voi selvitä. Mutta tahtoa enää ei ole kuin valittaa.

Joten: tee asiat itse tai lopeta niistä valittaminen. Tunnustan, että välillä tämä oppi meinaa unohtua itseltäkin. Mutta vain välillä.